Muutama sana valitsemistani kappaleista. Musiikkia on todellakin laidasta laitaan. Tämä kertoo lähinnä omasta musiikkimaustani. Olen aika kaikkiruokainen, läpi menee niin halk müzigi, arabesk kuin sanat müzigikin. Sanat ovat minulle tärkeitä, samoin musiikin tunnelma. Pidän ihan instrumentaalimusiikistakin, varsinkin jos siinä käytetään perinteisiä turkkilaisia soittimia, esimerkiksi Turkin "kanteletta" kanunia tai ney-huilua. Vakiosuosikkini artisteista on Sezen Aksu. Harmi vaan, että hänen kappaeistaan ei ollut kovin paljoa valinnanvaraa.

Listasta löytyy muutamia poikkeuksia perinteiseen musiikkimakuuni. Ismail YK ei ole mikään suosikkini, mutta Allah belani versin on oiva kappale tunteiden ryöpyttämiseen. Eli jos joku sapettaa, niin tämä kappale vaan kovaa soimaan, niin johan helpottaa. (Kappaleen nimi tarkoittaa siis suomeksi "Jumala rankaiskoon sinua", joka on aika yleinen sanonta ja sadattelu Turkissa.)

Mor ve ötesin Deli taas oli ihan pakko laittaa, koska se oli nappivalinta Euroviisuihin. Hyvä Turkki! Tätä lisää muinakin vuosina.

Yksi poikkeus on ainoa ei-turkkilainen listan kappale, Juanesin La Camisa Negra. Tämä kappale saa kertakaikkisen hyvälle tuulelle ja luo kesätunnelmaa.

Kesätunnelmissa ollaan todellakin, koska huomenna alkaa loma! Eli Turkkiin suunnataan, niin kuin joka ikisenä vuonna 13 vuoden ajan. Täältä tullaan toinen kotimaamme!

Anniina antoi alla olevan ihanan tunnustuksen! Olen hämilläni ja erittäin kiitollinen!

Huomaan Turkkiin muuton kummittelevan mielessäni aika ajoin. Olen leikitellyt ajatuksella vuosien mittaan. Kaipaan tiettyjä asioita: yhteisöllisyyttä, suurta sukua, ihmisläheisyyttä, ruokaa, lämpöä... Toisaalta taas näen, miten Suomessa peruspalvelut ovat itsestäänselviä, elämä rullaa ihan hyvin, vaikka emme tienaakaan suuria summia, vapaa-aika ja vuosittaiset lomat ovat suunniteltavissa kuukausia aikaisemmin... Kahta maata kun vertaa, tulee väistämättäkin mieleen, että kaiken järjen mukaan Suomessa on meille parempi. Tunteella ajateltuna taas Turkin puoleen on helpompi olla kallellaan.

Joskus mietin, miten tylsään ratkaisuun olemme päätyneet. Eikö olisi jännittävämpää ja eksoottisempaa asua Turkissa? Seikkailunhaluni janoaakin vaakalaudalla elämisen tuomaa adrenaliinia. Tuleeko tänään vettä koko päivän? Kuinka kauan joudun odottamaan bussia? Mistä sairaalasta saisin luotettavaa hoitoa? Myös tunnemaailmani saa suurta tyydytystä katsellessani teeskentelemätöntä, sielunsa sopukoista laulavaa taiteilijaa samalla kun yleisö yhtyy hänen lauluunsa vähintääkin yhtä tunteellisesti. Tai lasten saamat ylenpalttiset huomionosoitukset poskista puristeluineen. Ihmisten tapa osoittaa tunteitaan vuolaasti, fyysinen ja henkinen läheisyys, kyseenalaistamaton lähimmäisen auttaminen… Yleistän tarkoituksellani karkeasti, sillä haluan saada esiin sen perustavanlaatuisen eron, joka on kahden maan välillä. Suomessa toimii järki, Turkissa taas tunne.

Olen tunneihminen ja tästä syystä Suomen järki-ilmapiiri on minulle välillä liikaa. Toisaalta perheellistymisen myötä monet asiat ovat nousseet arvoasteikollani toisten edelle. Tällaisia ovat esimerkiksi suunnitelmallisuus, turvattu toimeentulo sekä itsestään selvä ja toimiva terveydenhuolto. Lisäksi olen pikkuhiljaa huomannut, että mieskin on ihan oikeasti sopeutunut Suomeen. Keväisestä Brysselistä Suomeen palatessamme mies nimittäin huokaisi lentokoneessa, miten ihanaa on palata kotimaahan. Jalkapallon EM-kisoja katsottaessa taas esikoinen kysäisi isältään, kumpi voittaa Ruotsi vai Hollanti. Tähän isänsä vastasi, että Hollanti on kyllä parempi, mutta Ruotsiahan meidän pitää kannattaa, koska se on naapurimaamme.

Blogeja selaillessani oma elämä tuntuu välillä kovin tylsältä ja tasapaksulta. Ebrun, Helin tai Eloveenan blogeja lukiessani huomaan kaipaavani toista henkistä kotimaatani. Vaikka asuinkin aikoinaan Turkissa vain kaksi vuotta, omaksuin itselleni tietynlaisen turkkilaisen identiteetin. Tämä identiteetti on säilynyt Suomessakin, jopa niin hyvin, että monet turkkilaiset ystäväni unohtavat minun olevan suomalainen. Tästäkin syystä minun on vaikea välillä hyväksyä sitä tosiasiaa, että asumme Suomessa. Ja bloggaamisen kannalta Suomessa asumisessa ei ole mitään mielenkiintoista, paljon kiinnostavampaa on lukea ulkosuomalaisten elämästä jossain eksoottisessa maassa. Mutta mitä ajoittain ulkosuomalaiseksi itsensä tunteva voi kirjoittaa Suomessa, kas siinä pulma!

Siinä missä Turkkiin muuttaminen on ollut meille aina yksi vaihtoehto, se näyttää nyt kovin epätodennäköiseltä. Olemme asettautuneet tänne ja juurrumme yhä syvemmälle ajan kuluessa. En kuitenkaan missään nimessä haluaisi etääntyä Turkista ja toivon, että lapsemme kokevat Turkin toisena kotimaanaan, maana, johon voi aina mennä, jos siltä tuntuu. Tämän takia meillä vaalitaan turkkilaista kulttuuria kotona. Meillä näkyvät Turkin kanavat, lapset varsinkin seuraavat turkinkielistä lasten kanavaa päivittäin. Sisustus on osittain tuotu Turkista: verhoja, mattoja, koriste-esineitä, teepannu... Ruokakulttuuria pyritään pitämään yllä, tosin pojat kyllä syövät paljon mieluummin lihapullia, liha-makaronilaatikkoa tai spagettia kuin viininlehtikääryleitä (yaprak sarma), täytettyjä munakoisoja (patlýcan dolma) tai papumuhennosta (kuru fasulye). Pikku-e pitää kuitenkin oliiveista ja joskus jopa ruoan päällä olevasta valkosipulilla maustetusta jogurttikastikkeesta, joten ehkä toivoa on silti. Tärkeimpänä kuitenkin pidämme tiettyjen arvojen, kuten vieraanvaraisuuden ja perhekeskeisyyden, vaalimista perheessämme. Vieraita pyritään pitämään hyvänä, olivatpa he naapurin lapsia tai perhetuttuja. Jos naapurin lapset sattuvat meille ruoka-aikaan, heille varataan oma paikka pöydästä, vaikka ruokaa olisi kuinka vähän tahansa. Omia harrastuksia ei meillä vanhemmilla ole, vaan vapaa-aika vietetään tiiviisti perheen kesken. Lomallakin ollaan aina yhdessä, enkä voisi kuvitellakaan viettäväni lomaa erillään josta kusta perheenjäsenestä. Viime kesänä vietimme viikon mökillä lasten kanssa miehen jäädessä töihin, ja kyllä oli vaikeaa!

Kaipa monikulttuurisen perhe-elämän parhainta antia on se, että pystyy luomaan kotiin sen monikulttuurisen ilmapiirin, jota haluaa perheessään vaalia. Meillä on kotona oma pienoismaailmamme, Suomen Turkkimme, jossa tunnemme olomme kotoisaksi. Siellä lapset saavat sukkuloida sujuvasti Pikkukakkosen ja Yumurcak tv:n välillä, aikuiset voivat nauttia kol böreðiä lasten syödessä kalapuikkoja ja muumimukit asetellaan pöytään turkkilaisten teelasien rinnalle. Siellä kaksi kulttuuria elää rinta rinnan sopuisasti omilla säännöillämme. Tämä taitaa olla meille paras tapa elää.

Aloitin työt toukokuun alussa. Tilanne on siinä mielessä upouusi, etten ole ollut vakituisessa päivätyössä koskaan tätä ennen. Toiseksi, se kliseinen perheen ja työn yhteensovittaminen on todellakin kaiken haloon arvoinen asia. Ei helppoa, ei todellakaan. Miehen kanssa pohdittiin päivällispöydässä vaihtoehtoja ruoanlaiton helpottamiseen. Mietittiin, olisiko järkevää tehdä isoja satseja ruokaa pakkaseen, tyytyä puolivalmiisiin eineksiin vai kyhätä päivällinen puolessa tunnissa siinä vaiheessa, kun lapset katsovat Pikkukakkosta. Meille sopivin vaihtoehto taitaa olla viimeisin, jota voi helpottaa välillä eineksillä, kunhan ei mene liiallisuuksiin.

Suurin sopeutuminen taitaa olla henkiseen väsymykseen. Tuntuu, että pää on täynnä tietomömmöä, jota pitäisi jotenkin käsitellä systemaattisesti. Tämä taitaa olla kylläkin lähinnä alkukankeutta. Uuden tiedon omaksuminen, suodattaminen ja järjesteleminen aivoihin vievät aikaa.

Yhtäkkiä esikoinen pomppaa sängyllään istumaan ja julistaa kirkkaalla äänellä: ”Äiti, kaikki on erilaisia!” Mikäköhän Martin Luther King tuosta pojasta tulee? Ehkä parinkymmenen vuoden päästä saamme kuulla hänen suustaan I have a dream  -puheen. Hän on itse asiassa ihanimmassa iässä pohdintojen suhteen. Identiteetti on kovassa muovautumisvaiheessa ja omaa itseä peilataan muihin. On mukava huomata, että monikulttuurisessa asuinympäristössämme on virikkeitä lapsen identiteetin heijastuspinnaksi. Poika osaa olla jo ylpeä siitä, että viereisessä päiväkotiryhmässä on lapsi, jonka kanssa hän voi halutessaan puhua turkkia eikä kukaan muu ymmärrä heidän salakieltään. Lisäksi eräs oman ryhmän kaveri on opettanut pari sanaa somaliaa, jota esikoinen toistelee innoissaan. Monikulttuurisessa pihapiirissämme suomalais-etiopialaisen, suomalais-turkkilaisen ja kurdiperheen lapset leikkivät sulassa sovussa, ja tummempi ihonväri tai kielitaito ovat aivan päivänselviä asioita.  Sukuyhteyttä Turkkiin vahvistetaan viikoittaisilla nettipuheluilla. Joskus pojat eivät jaksaisi pällistellä ja vilkutella tietokoneen ääressä, mutta Turkin tädin lastenlaulut ja tarinat poikia odottavista leluista saavat ihmeellisesti mielenkiinnon pysymään yllä edes hetken. Samalla kaukana oleva suku konkretisoituu pienten poikien mielissä aivan eri tavalla kuin jos nähtäisiin vain vuotuisilla lomilla ja muuna aikana pitäisi puhua puhelimessa näkemättä vastapuolta.

Juuri ennen silmien kiinnilupsahtamista esikoinen kysyy vielä raukealla äänellä ”äiti, miksi baba ei osaa seisoa käsillä?” Samalla minulle tulee mieleen laulun sanat: ”Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Ne hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa…” Ei taida ihan heti loppua ihmetyksen aiheet pienillä kullannupuillamme.

Tässä muutama lomakuva. Ja kun Keski-Euroopassa ollaan, ovat välimatkatkin lyhyitä. Kävimme kuuden päivän aikana kolmessa maassa: Belgiassa, Alankomaissa ja Saksassa.

Kevät on jo pitkällä Keski-Euroopassa. Saimme nauttia parina päivänä jopa +18-20 C:n lämmöstä. Kirsikankukat kukoistivat.

Euroopan parlamentin rakennus Brysselissä saa hivenen pehmeyttä etualan kirsikankukista.

Leuvenin kaupungin kadulla kohtaamamme kirahvit olivat sympaattisia.

Vaikka näpsinkin kuvia jokaisesta vastaantulleesta hienosta rakennuksesta, jossain vaiheessa tuli kyllästys. Liikaa prameutta joka puolella. Tämä korumainen Leuvenin kaupungintalo vei kyllä voiton kaikista! Se oli ihan oikeasti hieno!

Rauhallisuutta Pyhän Pietarin kirkossa (St. Peter's church) Leuvenissa.

Saman kirkon näyttävät holvikaaret.

Manneken Pis moninkertaisena.

Eihän Belgiassa voi olla maistamatta kuuluisaa vohvelia. Nam!

Belgialaisten oma riemukaari. Ja vehreä puisto.

Kaunis yksityiskohta Antwerpenin kaupungin juhlasalin sisäänkäynnin yllä.

Toinen yksityiskohta Antwerpenin kadulla. Siinä kaupungissa muslimit ja juutalaiset kulkevat rinta rinnan ja kirkkojen vierestä löytyy tatuointiin ja nahkaisiin alusvaatteisiin erikoistuneita liikkeitä. Harmittaa, etten saanut kuvaa ortodoksijuutalaisista mustissa hatuissaan ja karvalakeissaan. Vaikka huivipäiset muslimit olivat joka paikassa muutenkin näkyvästi esillä, juuri Anwerpenissä joka uskonto- ja aatesuunnan edustajia näytti olevan erittäin tasapuolisesti.

Alankomaiden rannikolla oli käytävä ihailemassa näkymää kohti Zeelandia.

Tänään en tee mitään, hemmottelen vain itseäni. (Ja laitan pari työhakemusta menemään...)

Kaikkeen tottuu siis. Mitenköhän sitä summaisi alkuvuoden tärkeimmät tapahtumat.

No, aloitetaan esikoisesta. Hänellä on nyt diagnoosi: F82 Motoriikan vaikeudet, keskittymisen ja toiminnan ohjauksen ongelmat sekä puheen kehityksellinen epäselvyys eli dyslalia. Uni- ja valve-eeg oli normaali! Toimintaterapeutin arviokäyntiä odotellaan yhä. Lisäksi muutaman kuukauden sisällä poika pääsee kitarisaleikkaukseen kuorsauksen ja suuhengityksen takia. Tilanne on siis tasaantunut, kehitystä tapahtuu pienin askelin. Välillä menee hyvin, mutta yhtäkkiä voikin taas mennä vähän huonommin. Elämä on täynnä pieniä yllätyksiä.

Kuopus lopetti tissiuransa alkuvuonna, huikeassa 2,5 vuoden iässä. En alunperin suunnitellut imetystä kovinkaan, ja taaperoimetys oli aika utopistinen ajatus, mutta kuinkas kävikään. No, tämäkin on nyt koettu. Olen iloinen siitä, että irtaantuminen tapahtui lähinnä kuopuksen omasta aloitteesta. Muuten kuopukselle kuuluu uhmaa ja omaa tahtoa. Usein omaa tahtoa ilmaistaan kovaa ja korkealta, toisinaan tavaroiden heittelyllä. Kaikki neuvottelutaidot ovat pelissä, mutta välillä ollaan aika toivottomia.

Gradu on ihan loppusuoralla, niin kuin alussa jo mainitsin. Enää loppurutistus. Olen nauttinut näistä viimeisistä kuukausista oikein olan takaa, ehkä enemmän kuin koko 11-vuotisesta (!) opiskelutaipaleesta. Analyysia tehdessäni melkein kirjaimellisesti välillä tunsin, kuinka lamppu pääni yläpuolella syttyi palamaan, niin selviä ja kirkkaita oivalluksia sain. Siinä vasta tunne!

Työrintamalla on tyhjää; hakemuksia on lähtenyt jo moneen paikkaan, mutta hiljaista on. Sosiologia on harmillisen epämääräinen ala, joka ei oikein suoraan anna valmiuksia millekään alalle. Toivoisin pääseväni monikulttuurisuuteen ja/ tai maahanmuuttajuuteen liittyvään työhön. Toivossa on hyvä elää, mutta pelkäänpä pahoin, että joudun aluksi tyytymään vähemmän tyydyttävään työhön.

Miehestäni on ilmaantunut esille aivan uusi puoli. Lähes 13 (!) vuoden ajan minä olen ollut se, joka on suurimmaksi osaksi hoitanut kodin keittiöpuolen, hänen satunnaisia ekskursioitaan lukuun ottamatta. Nyt miehestä on paljastunut kunnon kokki! Niinä iltoina, joina olen raahautunut yliopistolta kotiin pää sauhuten, olen saanut nauttia ihanista turkkilaisen keittiön antimista. Kiitos nykyteknologian, kaikki ruokaohjeet ovat netin kautta jokaisen ulottuvilla käden käänteessä. Lisäksi mies osaa käyttää jauhelihaa niin, että entisen 400 gramman sijaan se jotekin kummasti lisääntyy jogurtin ja mannasuurimoiden avstuksella kaksinkertaiseksi ja näin valmistettuna herkullisia lihapullia onkin saatavilla oikein kunnon kasa entisen juuri ja juuri koko perheelle riittävän annoksen sijaan! Myös pinaattipiirakan saloihin olemme vihdoinkin tutustuneet ja olen oppinut anopin ”kol böregin” salaisuuden: valmiit yufka-taikinalevyt, joista piirakka syntyy käden käänteessä. Ennen kuvittelin aina, että anoppi kaulitsee (heh, ”oklavoi”...) taikinalevyt itse niin ihanan ohuiksi!

Sairastelu ei ota hellittääkseen tänä talvena. Joulusta asti on sairastettu milloin korvatulehdusta, milloin flunssaa ja viimeisin suma oli kummankin pojan peräkkäiset vesirokot, sitten vatsataudit (joka tarttui meihin vanhempiikin, ou jee!) ja lopulta silmätulehdukset. Kaikkia siis kaksin kappalein. Enkä edes viitsi mainita jatkuvaa nuhaa, yskää ja muuta flunssailua, niin pieniltä ne tuntuvat.

Odottavalla kannalla siis ollaan koko elämän suhteen. Uudet tuulet ovat pian ovella. Minä, joka pidän suunnitelmallisesta elämästä olen vähän väliä luisumassa epätoivoon, kun en kerta kaikkiaan tiedä mitä tuleman pitää. Milloin löydän töitä ja minkälaista? Miten lopulta sujuu se surullisen kuuluisa työn ja perheen yhteensovittaminen? Rankkaa se tulee olemaan, mutta kyllä kai siitäkin selvitään.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Eilen olimme esikoisen kanssa neurologilla. Lastenlinnan oppimis- ja kehityshäiriövastaanotto on järkyttävä nimihirviö, joka sai itkemään ensimmäisen kerran kun luin sen lähetteestä. Perheneuvolan psykologin lausunto, vaikkakin osittain hyvin positiivinen, sai myös itkemään. "Keskittymisen sekä toiminnanohjailun hankaluus sekä hienomotoriikan työläys", "siirtymätilanteiden haastavuus", "keskittymisen herpaantuminen", "hankaluuksia arjen toimintojen suorittamisessa"... Samojen asioiden toistaminen kerta kerran jälkeen ja avun ja tuen tarpeen todistelu asiantuntijoille on äärettömän raskasta. Tähän mennessä meitä on kuullut neuvolan terveydenhoitaja, terveyskeskuslääkäri, psykologi, Lastenlinnan sairaanhoitaja  ja lastenneurologi. Vielä on edessä ainakin toimintaterapeutin arvio. Lapsemme pääsee myös valveilla ja unessa otettavaan aivosähkökäyrään sekä kitarisa (vai oliko se nielu-?) kontrolliin. Pitäisi kai hurrata ja huutaa riemusta, että meistä huolehditaan, mutta nyt en vain jaksa.

Käyn läpi omaa identifioitumisprosessiani. Olenko nyt erityislapsen äiti, vai sitten, kun ja jos joskus saamme diagnoosin? Kumpi on parempi, hyväksyä oman lapsen erityisyys ja erilaisuus vai olla niin kuin kaikki olisi normaalia? Leimautuuko lapseni erityiseksi, jos puhun kaikille vähänkin asiasta kiinnostuneille keskittymisvaikeuksista ja omissa maailmassa olemisesta? Vai pidänkö suuni kiinni ja annan ihmisten ihmetellä, jos poika ei vastaa kysymyksiin? Teenkö karhunpalveluksen pojalleni vaatimalla häneltä kaikkea sitä, mitä normalisti 4,5-vuotiaalta vaadittaisiin? Vai helpottaisiko kaikkia se, että antaisin joissain asioissa periksi niin, ettei keneltäkään palaisi pinna ja lapsen itsetuntokin pysyisi yllä, kun ei aina joudu jäämään viimeiseksi kaikessa? Pitääkö maailman olla niin täynnä kilpailuhenkeä, kunnianhimoa ja kiirettä paikasta toiseen? Miksi nopeat syövät hitaat? Kuinkakohan kauan läheiseni ja ystäväni jaksavat vielä kuunnella valitustani?

Kurkkua kuristaa ja tekisi mieleni puhua jollekin, joka jaksaisi kuunnella. Monille asia tuntuu olevan vaikea sulatella. Yksi vähättelee, toinen taas ei tiedä miten suhtautuisi, ja kolmas liioittelee. Joskus mietin itsekin, liioittelenko. Joskus taas syyllistän itseäni kaikesta. Mietin omaa vanhemmuuttani, koko perhettämme. Mitä ihmettä olemme tehneet väärin?

Gradukin pitäisi saada valmiiksi tämän kevään aikana.

Joskus katson koko elämääni ja mietin, olenko haukannut liian suuren palan. Seuraavana päivänä tuntuu taas paremmalta ja uskon jaksavani. Täydellinen purkautuminen ja pahan olon tyhjentäminen auttaa. Valittaminen on tapani selviytyä. Tästä on taas hyvä jatkaa. Helpotti kummasti, kiitos!

Jäin pohtimaan 90-vuotiaan Suomen nykypäivää. Sitä, miten muualta tulleet osaavat ehkä arvostaa enemmän itsenäisyyttä ja sen mukanaan suomia, monille niin itsestäänselviä oikeuksia. Olen joskus lukenut, miten monet pakolaiset kokevat olevansa paljon velkaa suomalaiselle yhteiskunnalle, johon ovat päässeet turvaan, elämään normaalia arkielämää. Tuo asia tuli mieleeni katsellessani kirjavaa juhlallista joukkoa, joka marssi siistissä rivissä kohti juhlasalia. Eiköhän tässä ollut osoitus juuri siitä kiitollisuudesta ja itsenäisyyden arvostuksesta? Niin kovasti toivoisin, että ne kapeakatseiset kansalaiset, jotka ovat monikulttuuristuvaa yhteiskuntaa vastaan, olisivat olleet näkemässä tuon juhlallisen näyn. Tosin voi olla, että he olisivat siltikin nähneet sen aivan eri silmin kuin minä ja kokeneet maahanmuuttajataustaisten lasten eri kulttuuripiirejä kuvastavat asut suomalaisuutta loukkaavina. Minusta asut olivat osoitus juuri siitä, mitä Suomi ideaalissaan voi olla; monikulttuurinen yhteiskunta, jota jokainen arvostaa omalla tavallaan, säilyttäen silti kosketuksen omaan kulttuuriperintöönsä.

- No se on gölögi tietysti! ehdotti Iso-e.

- Tai gülögi, mietti Pikku-e.

**********************

Supersankarit ovat kuumaa kamaa meidän perheessä.

- Mikä on Bätmän turkiksi?

- Betmän!

;D

Esikoinen: Äiti, miksi tuolta kuuluu toi Allahü ekber (turkkilaisittain arabiankielinen "Allahu akbar" eli "Jumala on suurin", jolla rukouskutsu alkaa)?

Handan: Se on se rukouskutsu, joka muistuttaa ihmisille, että pitää rukoilla. Niin kuin baba anne (isän äiti) rukoilee.

E: Äiti, miksi hala (isän sisko, täti) ei rukoile?

H: No, en mä tiedä, se ei taida viitsiä tai jaksaa.

E: Mä keksin, sillä ei ole Allahü ekber -mattoa! Meidän pitää ostaa sille sellanen.

H: Aijaa, vai rukousmatto! No, pitääpä kysyä tarviiko hala rukousmaton.

E: Eikä sillä muuten ole ole Allahü ekber -huiviakaan!