Oli ihan pakko tehdä oma soittolista. Saavatpahan blogini lukijat sentään kuunnella musiikkia, vaikka blogia ei olisi päivitettykään...

Muutama sana valitsemistani kappaleista. Musiikkia on todellakin laidasta laitaan. Tämä kertoo lähinnä omasta musiikkimaustani. Olen aika kaikkiruokainen, läpi menee niin halk müzigi, arabesk kuin sanat müzigikin. Sanat ovat minulle tärkeitä, samoin musiikin tunnelma. Pidän ihan instrumentaalimusiikistakin, varsinkin jos siinä käytetään perinteisiä turkkilaisia soittimia, esimerkiksi Turkin "kanteletta" kanunia tai ney-huilua. Vakiosuosikkini artisteista on Sezen Aksu. Harmi vaan, että hänen kappaeistaan ei ollut kovin paljoa valinnanvaraa.

Listasta löytyy muutamia poikkeuksia perinteiseen musiikkimakuuni. Ismail YK ei ole mikään suosikkini, mutta Allah belani versin on oiva kappale tunteiden ryöpyttämiseen. Eli jos joku sapettaa, niin tämä kappale vaan kovaa soimaan, niin johan helpottaa. (Kappaleen nimi tarkoittaa siis suomeksi "Jumala rankaiskoon sinua", joka on aika yleinen sanonta ja sadattelu Turkissa.)

Mor ve ötesin Deli taas oli ihan pakko laittaa, koska se oli nappivalinta Euroviisuihin. Hyvä Turkki! Tätä lisää muinakin vuosina.

Yksi poikkeus on ainoa ei-turkkilainen listan kappale, Juanesin La Camisa Negra. Tämä kappale saa kertakaikkisen hyvälle tuulelle ja luo kesätunnelmaa.

Kesätunnelmissa ollaan todellakin, koska huomenna alkaa loma! Eli Turkkiin suunnataan, niin kuin joka ikisenä vuonna 13 vuoden ajan. Täältä tullaan toinen kotimaamme!

Anniina antoi alla olevan ihanan tunnustuksen! Olen hämilläni ja erittäin kiitollinen!

Muutimme Suomeen kahdeksan ja puoli vuotta sitten. Alun perin tulimme tänne opintojeni takia. Turkkiin muutto on ollut meille aina yksi vaihtoehto. Elämä kuitenkin muuttuu. Meille siunaantui lapsia, mieskin sai vakituisen työpaikan. Minä valmistuin, vihdoin ja viimein, 11-vuotisen yliopistouran päätteeksi. Työpaikkakin oli jo valmiina. Miten uskomaton onni! Elämä alkaa pikkuhiljaa asettua normaaleihin uomiinsa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Huomaan Turkkiin muuton kummittelevan mielessäni aika ajoin. Olen leikitellyt ajatuksella vuosien mittaan. Kaipaan tiettyjä asioita: yhteisöllisyyttä, suurta sukua, ihmisläheisyyttä, ruokaa, lämpöä... Toisaalta taas näen, miten Suomessa peruspalvelut ovat itsestäänselviä, elämä rullaa ihan hyvin, vaikka emme tienaakaan suuria summia, vapaa-aika ja vuosittaiset lomat ovat suunniteltavissa kuukausia aikaisemmin... Kahta maata kun vertaa, tulee väistämättäkin mieleen, että kaiken järjen mukaan Suomessa on meille parempi. Tunteella ajateltuna taas Turkin puoleen on helpompi olla kallellaan.

 

Joskus mietin, miten tylsään ratkaisuun olemme päätyneet. Eikö olisi jännittävämpää ja eksoottisempaa asua Turkissa? Seikkailunhaluni janoaakin vaakalaudalla elämisen tuomaa adrenaliinia. Tuleeko tänään vettä koko päivän? Kuinka kauan joudun odottamaan bussia? Mistä sairaalasta saisin luotettavaa hoitoa? Myös tunnemaailmani saa suurta tyydytystä katsellessani teeskentelemätöntä, sielunsa sopukoista laulavaa taiteilijaa samalla kun yleisö yhtyy hänen lauluunsa vähintääkin yhtä tunteellisesti. Tai lasten saamat ylenpalttiset huomionosoitukset poskista puristeluineen. Ihmisten tapa osoittaa tunteitaan vuolaasti, fyysinen ja henkinen läheisyys, kyseenalaistamaton lähimmäisen auttaminen… Yleistän tarkoituksellani karkeasti, sillä haluan saada esiin sen perustavanlaatuisen eron, joka on kahden maan välillä. Suomessa toimii järki, Turkissa taas tunne.

 

Olen tunneihminen ja tästä syystä Suomen järki-ilmapiiri on minulle välillä liikaa. Toisaalta perheellistymisen myötä monet asiat ovat nousseet arvoasteikollani toisten edelle. Tällaisia ovat esimerkiksi suunnitelmallisuus, turvattu toimeentulo sekä itsestään selvä ja toimiva terveydenhuolto. Lisäksi olen pikkuhiljaa huomannut, että mieskin on ihan oikeasti sopeutunut Suomeen. Keväisestä Brysselistä Suomeen palatessamme mies nimittäin huokaisi lentokoneessa, miten ihanaa on palata kotimaahan. Jalkapallon EM-kisoja katsottaessa taas esikoinen kysäisi isältään, kumpi voittaa Ruotsi vai Hollanti. Tähän isänsä vastasi, että Hollanti on kyllä parempi, mutta Ruotsiahan meidän pitää kannattaa, koska se on naapurimaamme.

 

Blogeja selaillessani oma elämä tuntuu välillä kovin tylsältä ja tasapaksulta. Ebrun, Helin tai Eloveenan blogeja lukiessani huomaan kaipaavani toista henkistä kotimaatani. Vaikka asuinkin aikoinaan Turkissa vain kaksi vuotta, omaksuin itselleni tietynlaisen turkkilaisen identiteetin. Tämä identiteetti on säilynyt Suomessakin, jopa niin hyvin, että monet turkkilaiset ystäväni unohtavat minun olevan suomalainen. Tästäkin syystä minun on vaikea välillä hyväksyä sitä tosiasiaa, että asumme Suomessa. Ja bloggaamisen kannalta Suomessa asumisessa ei ole mitään mielenkiintoista, paljon kiinnostavampaa on lukea ulkosuomalaisten elämästä jossain eksoottisessa maassa. Mutta mitä ajoittain ulkosuomalaiseksi itsensä tunteva voi kirjoittaa Suomessa, kas siinä pulma!

 

Siinä missä Turkkiin muuttaminen on ollut meille aina yksi vaihtoehto, se näyttää nyt kovin epätodennäköiseltä. Olemme asettautuneet tänne ja juurrumme yhä syvemmälle ajan kuluessa. En kuitenkaan missään nimessä haluaisi etääntyä Turkista ja toivon, että lapsemme kokevat Turkin toisena kotimaanaan, maana, johon voi aina mennä, jos siltä tuntuu. Tämän takia meillä vaalitaan turkkilaista kulttuuria kotona. Meillä näkyvät Turkin kanavat, lapset varsinkin seuraavat turkinkielistä lasten kanavaa päivittäin. Sisustus on osittain tuotu Turkista: verhoja, mattoja, koriste-esineitä, teepannu... Ruokakulttuuria pyritään pitämään yllä, tosin pojat kyllä syövät paljon mieluummin lihapullia, liha-makaronilaatikkoa tai spagettia kuin viininlehtikääryleitä (yaprak sarma), täytettyjä munakoisoja (patlýcan dolma) tai papumuhennosta (kuru fasulye). Pikku-e pitää kuitenkin oliiveista ja joskus jopa ruoan päällä olevasta valkosipulilla maustetusta jogurttikastikkeesta, joten ehkä toivoa on silti. Tärkeimpänä kuitenkin pidämme tiettyjen arvojen, kuten vieraanvaraisuuden ja perhekeskeisyyden, vaalimista perheessämme. Vieraita pyritään pitämään hyvänä, olivatpa he naapurin lapsia tai perhetuttuja. Jos naapurin lapset sattuvat meille ruoka-aikaan, heille varataan oma paikka pöydästä, vaikka ruokaa olisi kuinka vähän tahansa. Omia harrastuksia ei meillä vanhemmilla ole, vaan vapaa-aika vietetään tiiviisti perheen kesken. Lomallakin ollaan aina yhdessä, enkä voisi kuvitellakaan viettäväni lomaa erillään josta kusta perheenjäsenestä. Viime kesänä vietimme viikon mökillä lasten kanssa miehen jäädessä töihin, ja kyllä oli vaikeaa!

 

Kaipa monikulttuurisen perhe-elämän parhainta antia on se, että pystyy luomaan kotiin sen monikulttuurisen ilmapiirin, jota haluaa perheessään vaalia. Meillä on kotona oma pienoismaailmamme, Suomen Turkkimme, jossa tunnemme olomme kotoisaksi. Siellä lapset saavat sukkuloida sujuvasti Pikkukakkosen ja Yumurcak tv:n välillä, aikuiset voivat nauttia kol böreðiä lasten syödessä kalapuikkoja ja muumimukit asetellaan pöytään turkkilaisten teelasien rinnalle. Siellä kaksi kulttuuria elää rinta rinnan sopuisasti omilla säännöillämme. Tämä taitaa olla meille paras tapa elää.

 

Nukutan lapsia. Yksi yrittää vääntää tekoitkua ja valittaa milloin kutiavia pohkeita milloin taas janoa. Toisella on asiaa asian perään eikä loppua tahdo tulla millään. Ensin kysytään, miksi paras kaveri tarhassa painaa enemmän ja heti perään ihmetellään, lentääkö tähdenlento nopeammin kuin Spiderman. Lopuksi on ihan vielä pakko kysyä, kuka on rakentanut meidän kodin. Välillä isä ottaa ohjat ja tulee komentamaan lapsia, mutta lastenhuoneen oven sulkeuduttua sama meno jatkuu jälleen. Milloinkohan tämä ikuinen nukuttamisrumba loppuu? Jotain uutta sentään: Sain työn kautta upouuden läppärin, jota on kiva näpytellä hämärässä huoneessa poikien tuhinoita ja ähinöitä kuunnellessa. Jos tämän ottaisi ihan tavaksi, niin ehkä blogiakin tulisi päivitettyä useammin.

Aloitin työt toukokuun alussa. Tilanne on siinä mielessä upouusi, etten ole ollut vakituisessa päivätyössä koskaan tätä ennen. Toiseksi, se kliseinen perheen ja työn yhteensovittaminen on todellakin kaiken haloon arvoinen asia. Ei helppoa, ei todellakaan. Miehen kanssa pohdittiin päivällispöydässä vaihtoehtoja ruoanlaiton helpottamiseen. Mietittiin, olisiko järkevää tehdä isoja satseja ruokaa pakkaseen, tyytyä puolivalmiisiin eineksiin vai kyhätä päivällinen puolessa tunnissa siinä vaiheessa, kun lapset katsovat Pikkukakkosta. Meille sopivin vaihtoehto taitaa olla viimeisin, jota voi helpottaa välillä eineksillä, kunhan ei mene liiallisuuksiin.

Suurin sopeutuminen taitaa olla henkiseen väsymykseen. Tuntuu, että pää on täynnä tietomömmöä, jota pitäisi jotenkin käsitellä systemaattisesti. Tämä taitaa olla kylläkin lähinnä alkukankeutta. Uuden tiedon omaksuminen, suodattaminen ja järjesteleminen aivoihin vievät aikaa.

Yhtäkkiä esikoinen pomppaa sängyllään istumaan ja julistaa kirkkaalla äänellä: ”Äiti, kaikki on erilaisia!” Mikäköhän Martin Luther King tuosta pojasta tulee? Ehkä parinkymmenen vuoden päästä saamme kuulla hänen suustaan I have a dream  -puheen. Hän on itse asiassa ihanimmassa iässä pohdintojen suhteen. Identiteetti on kovassa muovautumisvaiheessa ja omaa itseä peilataan muihin. On mukava huomata, että monikulttuurisessa asuinympäristössämme on virikkeitä lapsen identiteetin heijastuspinnaksi. Poika osaa olla jo ylpeä siitä, että viereisessä päiväkotiryhmässä on lapsi, jonka kanssa hän voi halutessaan puhua turkkia eikä kukaan muu ymmärrä heidän salakieltään. Lisäksi eräs oman ryhmän kaveri on opettanut pari sanaa somaliaa, jota esikoinen toistelee innoissaan. Monikulttuurisessa pihapiirissämme suomalais-etiopialaisen, suomalais-turkkilaisen ja kurdiperheen lapset leikkivät sulassa sovussa, ja tummempi ihonväri tai kielitaito ovat aivan päivänselviä asioita.  Sukuyhteyttä Turkkiin vahvistetaan viikoittaisilla nettipuheluilla. Joskus pojat eivät jaksaisi pällistellä ja vilkutella tietokoneen ääressä, mutta Turkin tädin lastenlaulut ja tarinat poikia odottavista leluista saavat ihmeellisesti mielenkiinnon pysymään yllä edes hetken. Samalla kaukana oleva suku konkretisoituu pienten poikien mielissä aivan eri tavalla kuin jos nähtäisiin vain vuotuisilla lomilla ja muuna aikana pitäisi puhua puhelimessa näkemättä vastapuolta.

Juuri ennen silmien kiinnilupsahtamista esikoinen kysyy vielä raukealla äänellä ”äiti, miksi baba ei osaa seisoa käsillä?” Samalla minulle tulee mieleen laulun sanat: ”Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Ne hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa…” Ei taida ihan heti loppua ihmetyksen aiheet pienillä kullannupuillamme.

Eli kyllä, tulevaisuus on todellakin alkamassa. Jätin gradun viime viikolla. Sen jälkeen sain tietää, että olen saanut työpaikan, jonka olin todella toivonut saavani. Paljastettakoon sen verran, että saan työskennellä kaltaisteni eli monikulttuuristen perheiden parissa. Hyvän uutisen jälkeen lähdimme Brysseliin sukuloimaan ja lomailemaan. Nyt on palattu taas arkeen. Ehdin hengähtää vielä hetken ennen töiden aloittamista. En osaa oikein uskoa tätä itsekään. Alan tienata täysipäiväisesti ja vielä työssä, josta uskalsin vain haaveilla.

Tässä muutama lomakuva. Ja kun Keski-Euroopassa ollaan, ovat välimatkatkin lyhyitä. Kävimme kuuden päivän aikana kolmessa maassa: Belgiassa, Alankomaissa ja Saksassa.

Kevät on jo pitkällä Keski-Euroopassa. Saimme nauttia parina päivänä jopa +18-20 C:n lämmöstä. Kirsikankukat kukoistivat.

Euroopan parlamentin rakennus Brysselissä saa hivenen pehmeyttä etualan kirsikankukista.

Leuvenin kaupungin kadulla kohtaamamme kirahvit olivat sympaattisia.

Vaikka näpsinkin kuvia jokaisesta vastaantulleesta hienosta rakennuksesta, jossain vaiheessa tuli kyllästys. Liikaa prameutta joka puolella. Tämä korumainen Leuvenin kaupungintalo vei kyllä voiton kaikista! Se oli ihan oikeasti hieno!

Rauhallisuutta Pyhän Pietarin kirkossa (St. Peter's church) Leuvenissa.

Saman kirkon näyttävät holvikaaret.

Manneken Pis moninkertaisena.

Eihän Belgiassa voi olla maistamatta kuuluisaa vohvelia. Nam!

Belgialaisten oma riemukaari. Ja vehreä puisto.

Kaunis yksityiskohta Antwerpenin kaupungin juhlasalin sisäänkäynnin yllä.

Toinen yksityiskohta Antwerpenin kadulla. Siinä kaupungissa muslimit ja juutalaiset kulkevat rinta rinnan ja kirkkojen vierestä löytyy tatuointiin ja nahkaisiin alusvaatteisiin erikoistuneita liikkeitä. Harmittaa, etten saanut kuvaa ortodoksijuutalaisista mustissa hatuissaan ja karvalakeissaan. Vaikka huivipäiset muslimit olivat joka paikassa muutenkin näkyvästi esillä, juuri Anwerpenissä joka uskonto- ja aatesuunnan edustajia näytti olevan erittäin tasapuolisesti.

Alankomaiden rannikolla oli käytävä ihailemassa näkymää kohti Zeelandia.

Jätin gradun esitarkastukseen. Tunne on uskomaton! Toivottavasti tämä autuus ei kostaannu, kun saan gradun takaisin ensi viikolla parannusehdotuksineen. Nyt on olo kuitenkin hyvä, olen antanut kaikkeni. On aivan sellainen tunne, että tulevaisuus odottaa nurkan takana, tai ehkä tuon alla olevan oven...

Tänään en tee mitään, hemmottelen vain itseäni. (Ja laitan pari työhakemusta menemään...)