Tänä aamuna katsoin peiliin ja huomasin juonteet suuni ympärillä. Stressi liian monesta asiasta tuntuu vanhentaneen minua yhdessä yössä.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Eilen olimme esikoisen kanssa neurologilla. Lastenlinnan oppimis- ja kehityshäiriövastaanotto on järkyttävä nimihirviö, joka sai itkemään ensimmäisen kerran kun luin sen lähetteestä. Perheneuvolan psykologin lausunto, vaikkakin osittain hyvin positiivinen, sai myös itkemään. "Keskittymisen sekä toiminnanohjailun hankaluus sekä hienomotoriikan työläys", "siirtymätilanteiden haastavuus", "keskittymisen herpaantuminen", "hankaluuksia arjen toimintojen suorittamisessa"... Samojen asioiden toistaminen kerta kerran jälkeen ja avun ja tuen tarpeen todistelu asiantuntijoille on äärettömän raskasta. Tähän mennessä meitä on kuullut neuvolan terveydenhoitaja, terveyskeskuslääkäri, psykologi, Lastenlinnan sairaanhoitaja  ja lastenneurologi. Vielä on edessä ainakin toimintaterapeutin arvio. Lapsemme pääsee myös valveilla ja unessa otettavaan aivosähkökäyrään sekä kitarisa (vai oliko se nielu-?) kontrolliin. Pitäisi kai hurrata ja huutaa riemusta, että meistä huolehditaan, mutta nyt en vain jaksa.

Käyn läpi omaa identifioitumisprosessiani. Olenko nyt erityislapsen äiti, vai sitten, kun ja jos joskus saamme diagnoosin? Kumpi on parempi, hyväksyä oman lapsen erityisyys ja erilaisuus vai olla niin kuin kaikki olisi normaalia? Leimautuuko lapseni erityiseksi, jos puhun kaikille vähänkin asiasta kiinnostuneille keskittymisvaikeuksista ja omissa maailmassa olemisesta? Vai pidänkö suuni kiinni ja annan ihmisten ihmetellä, jos poika ei vastaa kysymyksiin? Teenkö karhunpalveluksen pojalleni vaatimalla häneltä kaikkea sitä, mitä normalisti 4,5-vuotiaalta vaadittaisiin? Vai helpottaisiko kaikkia se, että antaisin joissain asioissa periksi niin, ettei keneltäkään palaisi pinna ja lapsen itsetuntokin pysyisi yllä, kun ei aina joudu jäämään viimeiseksi kaikessa? Pitääkö maailman olla niin täynnä kilpailuhenkeä, kunnianhimoa ja kiirettä paikasta toiseen? Miksi nopeat syövät hitaat? Kuinkakohan kauan läheiseni ja ystäväni jaksavat vielä kuunnella valitustani?

Kurkkua kuristaa ja tekisi mieleni puhua jollekin, joka jaksaisi kuunnella. Monille asia tuntuu olevan vaikea sulatella. Yksi vähättelee, toinen taas ei tiedä miten suhtautuisi, ja kolmas liioittelee. Joskus mietin itsekin, liioittelenko. Joskus taas syyllistän itseäni kaikesta. Mietin omaa vanhemmuuttani, koko perhettämme. Mitä ihmettä olemme tehneet väärin?

Gradukin pitäisi saada valmiiksi tämän kevään aikana.

Joskus katson koko elämääni ja mietin, olenko haukannut liian suuren palan. Seuraavana päivänä tuntuu taas paremmalta ja uskon jaksavani. Täydellinen purkautuminen ja pahan olon tyhjentäminen auttaa. Valittaminen on tapani selviytyä. Tästä on taas hyvä jatkaa. Helpotti kummasti, kiitos!