Syyskuussa tutustuin facebookiin. Ja jäin heti koukkuun... Niin kuin moni muukin. Hävettää ihan tunnustaa, että olen viettänyt ihan liian monta tuntia etsien kasvokirjasta entisiä luokkakavereitani, tuttuja ja tutuntuttuja sekä tehden älyvapaita visailuja ja testejä, lukuunottamatta kaikkia mukavia ominaisuuksia, joita olen lisännyt profiiliini. Välissä iski jo kyllästyminen. Siihen saakka, kunnes joku vanha tuttu oli löytänyt minut ja pyysi kaverikseen. Taas olin koukussa. Piti tarkistaa kavereiden kavereita, ja huomata: Haa! toikin on nykyään ton näköinen! Tolla on parta! Toi taas on jo kaljuuntunut!

Siinähän se facebookin suosio juuri kolmikymppisten kohdalla taitaa pohjimmiltaan olla: kriisi omasta elämästä. Kolmenkympin kriisi kolkuttelee selvästi ovelle. Tulee pohdittua, mitä on saanut aikaan elämässä. Ja parhaitenhan pohdinta sujuu vertaamalla omaan sukupolveen, omiin vanhoihin luokkakavereihin, joiden kanssa aikoinaan leikki itsetehdyillä keppihevoisilla (!) ja myöhemmin lintsasi ekaa kertaa tunnilta. Vanhojen naapureiden, leikki- ja luokkakavereiden kanssa on lähtöasemiltaan ikään kuin samalla viivalla, samalla asuinalueella kasvaneena ja kouluja käyneenä lähtökohdat ovat aika samantyyppiset. Heihin on hyvä verrata.

Olen ollut yliopisto-opiskelija viimeiset kymmenen vuotta. Siinä ajassa monet ikäiseni ovat ehtineet luoda uraa useamman vuoden ja ehkä saaneet mainetta ja kunniaa. On kuitenkin mukavaa törmätä niihin, jotka opiskelevat vielä. Huomaan, etten olekaan yksin. Toisaalta olen vielä jokseenkin harvinainen omassa ikäluokassani, koska olen ollut naimisissa kahdeksan vuotta ja minulla on kaksi lasta. Monet ovat vasta vakiintumassa tai saamassa juuri ensimmäistä lastaan, useat ovat vielä sinkkuja. Naamakirja toimii siis niin itsetunnon pönkittäjänä kuin mollaajanakin. Mutta mikä parasta, se on ihanaa hömppää!