Tänään otin härkää sarvista ja marssin neljänteen kerrokseen naapurin oven taakse. Painoin sydän pamppaillen ovikelloa ja etsin sopivia sanoja mielessäni. Häkeltynyt nainen pikku-E:n ikäinen lapsi jalkojensa juuressa avasi oven. ”Moi! Toivottavasti en ole liian tungetteleva...” sanoin ja pyysin äitiä lapsineen meille kahville ja leikkimään joku päivä. Huomenna saamme leikkiseuraa aamupäivällä!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Turkissa naapurit ovat lähes verrattavissa sukulaisiin. On tarkeää olla naapureiden kanssa hyvissä väleissä, kyläillä ja auttaa tarvittaessa. Niin kai entisaikoihin Suomessakin, nykyään riittää tervehtiminen (jos siihenkään tarvitsee vaivautua) ja harvinaisissa tapauksissa muutaman sanan vaihtaminen rappukäytävässä tai pihalla. Liian harvoin sitä viitsii tuttavustua tai ystävystyä. Pikkulapsiperheessä naapurit ovat kuitenkin kultaakin kalliimpia, kun synkkinä iltoina lapset hyppivät seinille, eivätkä vanhemmat jaksa lähteä kyläilemään monen kilometrin päähän parin tunnin ajaksi. Tällöin hipsiminen viereiseen taloon kyläilemään on ihan luksusta! (Varsinkin kun voi vaikka ikkunasta katsoa, palavatko naapurin valot!) Ennen lapsia minulle oli melkein se ja sama kuka naapurissani asui, kunhan hän vain osasi olla liikaa metelöimättä. Nykyään olen ensimmäisenä kyyläämässä uusien asukkaiden muuttoautoja, josko siellä olisi vinkkiä lapsista.

Turkissa on sanonta, joka kuuluu suomeksi suurinpiirtein näin ”älä osta kotia, osta naapuri”. Eli kotia tärkeämpää on ensin katsoa millaisia naapureita talossa on. Lomalla ollessamme sattui kaksi tapausta, jotka mielestäni kertovat jotain naapureiden tärkeydestä turkkilaisessa yhteiskunnassa. Yhtenä aamuna syödessämme pihalla aamupalaa, lähes tuntematon nainen tuli pihalle kädessään iso tarjotin. Hän jakoi naapureille makeita, rasvassa paistettuja leipäsiä. Hän kertoi, että he olivat tehneet hyvän työn ja jakoivat lähimmäisilleen leipäsiä. Kiitimme, toivotimme Jumalan siunausta, kuten tapana ja kutsuimme tava mukaan jakamaan aamiaspöydän kanssamme, josta nainen kieltäytyi kohteliaasti. Tässä tapauksessa siis lähimmäisiä olimme me, lähes tuntemattomat naapurit, ja suurella todennäköisyydellä kaikki perheen sukulaiset.

Toinen mieleenjäänyt tapaus oli iso-Z:n siskon luona, kun huomasimme, että tietokoneen hiiri oli rikki. Sisko kipaisi nopeasti portaat ylös naapuriin ja pian hän tuli takaisin kädessään lainaksi saatu hiiri. Naapuri oli auliisti antanut oman hiirensä, vaikka se oli ainoa. Kaksi päivää hiiri oli lainassa, jonka jälkeen se palautettiin kiitosten ja pahoittelujen kera. ”Mitäs tuosta, jos minulle kävisi noin, sinä tekisit samoin” oli naapurin vastaus. Kollektiivista vastavuoroisuutta nykyteknologian värittämässä yhteiskunnassa, jahuu!

P.S. Opiskelutahti vain kiihtyy, joten blogin päivittäminen on harventunut ihan liikaa... Pahoitteluni!