Olen viimeiset viikot istunut kirjastossa lähes joka päivä. Opiskelujen loppukiri on alkanut! Paitsi sen iso-geen kohdalla, joka siirtyy ensi syksyyn...

Eräänä päivänä kirjaston lukusaliin tuli kaksi poikaa. Olen huono arvioimaan teinien ikää, mutta arvioisin silti heidän olleen noin 15- ja 17-vuotiaita. Vanhempi pojista oli vaaleampi ja nuorempi vähän tummempi. Aivan kuin meidän pojat! Siinä samassa matkustin ajassa eteenpäin 13 vuotta ja kuvittelin omat poikani kirjastoon istumaan...

En osaa kuvitella itseäni teinipoikien äidiksi. Miltähän tuntuu, kun pojat ovat äitiänsä pidempiä ja rotevampia? Enkö saa ottaa heitä enää syliin??? En varmaankaan, sehän olisi maailman nolointa! Eikö kumpikaan pojista enää halua minua viereensä telkkaria katsomaan, piirtämään lohikäärmettä, auttamaan pukemisessa ja hampaiden pesussa? Toisaalta ihanan vapauttava tunne, mutta toisaalta kovin häkellyttävää! Mitähän käyttöä minulla silloin enää on? En ainakaan suostu olemaan mikään kodinhoitoautomaatti!

Olen kasvanut aika lailla tyttöjen maailmassa, enkä kerta kaikkiaan tiedä, mitä tuon ikäiset teinipojat äitiensä kanssa tekevät. Haluan pitää huolta siitä, että he todella tekevät jotain kanssani. En halua jäädä sivulliseksi heidän elämässään. Taas tämä luopumisen tuska iskee!