Minun pieni 3-vuotias esikoiseni aloitti eilen päiväkodin. Nyyh! Poika tuntui kasvaneen muutamassa tunnissa hirmuisesti. Liikutuin melkein kyyneliin, kun menin hakemaan iso-E:tä ja vastassani oli erittäin iloinen ja touhukas tarhalainen. Samalla tietysti olin pollea ylpeydestä, kun sain kuulla, että kaikki oli sujunut tosi hyvin, ruoka oli maistunut ja jopa SALAATTI oli kelvannut. Illan mittaan iso-E kertoili päivänsä kulusta; piirileikeistä, siitä, että oli leikkinyt krokotiilillä ja laulusta, jossa kerrotaan leppäkertusta ja hämähäkistä. Loput saatoin vain arvata... <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tajuntaani iski selkeääkin selkeämmin, että tästä lähtien se, mitä tapahtuu tarhapäivinä, välittyy minulle vain lastentarhanopettajien ja Egen kertoman kautta. Enää en siis ole läsnä jokaisessa leikissä, innostuksessa ja harmistuksessa. Enkä pussaamassa ja puhaltamassa satutettua pikkuvarvasta terveeksi, pyyhkimässä suunpielestä mehukeittoa, paijaamassa päiväunille... Tästäkö se luopuminen alkaa, napanuoran venyminen? Järki sanoo, että nyt on juuri sopiva aika, kun iso-E selvästi kaipaa aktiivisuutta ja kaverisuhteita. Tunteet taas huutavat, että miten ihmeessä voin olla niin itsekäs, kun minulla olisi mahdollisuus pitää poika kotona ja olla joka hetki läsnä. Järjen mukaan kuitenkin opintoihin on pakko saada puhtia, ja että omaa aikaa (vaikkakin opiskelujen varjolla) saanut äiti on kuitenkin täysjärkisempi äiti kuin loppuunpalanut pirttihirmu.

Haluan pitää lapseni mahdollisimman lähellä niin kauan kuin vain pystyn. Olen läheisriippuvainen ja samalla myös ylisuojelevainen. Vähän aikaa sitten ehdotin jopa miehelleni puolileikilläni, että ostaisimme asunnon jostain korvesta, etteivät pojat kasvettuaan pääsisi yksikseen viettämään aikaa mihinkään, vaan että heidän olisi pakko viettää kaikki vapaa-aika kotona. No joo, liioitteluahan sellainen olisi, mutta siltikin haluaisin olla läsnä mahdollisimman paljon poikieni arjessa. Kaikkea ei aina kuitenkaan voi saada.

Silti sydäntäni raastaa... Menisin mielelläni kärpäseksi kattoon katsomaan miten esikoiseni pärjää. Luultavasti saisin olla suurimmaksi osaksi ylpeä reippasta pojastani, joskus saattaisin suuttua muille lapsille kiusaamisesta, joskus taas omalleni muiden kiusaamisesta. Taitaa olla niin, että äidin on vaikeampaa venyttää napanuoraa kuin pojan. Onneksi iso-E on kuitenkin viikossa vain 4 päivää kotona ja 3 päivää hoidossa, eli yhteensä 24 tuntia. Sehän tekee vain yhden vuorokauden!!! Ehkä tämä pikkuhiljaa helpottaa. Nyt tosin lasken tunteja siihen, milloin saan hakea poikaseni kotiin. Enää alle kaksi tuntia!