Oltiin viikonloppuna Lintsillä. Oli muuten kiva leikkiä välillä teiniä R:n kanssa ja kirkua Raketissa ja Kieputtimessa! J Koska rannekkeet olivat mielestäni tosi kalliit, oli pakko riekkua laitteissa kuin viimeistä päivää ja olla varma siitä, että kaikki raha on tullut käytettyä. Lapset viihtyivät mukavasti, iso-Z:llä oli pää pyörällään jo lasten pallokarusellista...<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kellon lähestyessä uhkaavasti kymmentä ja sulkemisaikaa huomasin, että siihen aikaan Linnanmäellä olevat lapset olivat lähes poikkeuksetta ulkomaalaistaustaisia. En jaksanut potea huonoa omaatuntoa siitä, että lasten nukkumaanmenoaika oli mennyt jo ajat sitten, koska kummatkin pojat olivat ihan innoissaan huvipuiston vilinästä ja nukahtivat kivuttomasti viivästyksestä huolimatta. Tulipahan taas konkreettisesti huomattua, että Suomessa todellakin pidetään viikonloppunakin huolta lasten nukkumaanmenoajoista. Turkissahan sukulaiset aina ihmettelevät, että meidän pojat menevät niin aikaisin nukkumaan (Suomessa n. 20-21 aikoihin, Turkissa saattaa välillä viivästyä klo 22-23 asti.) Suomessa kuitenkin suurin osa lapsista käy päivähoidossa ja aamulla täytyy herätä aikaisin. Turkissa taas kotiäideillä ei ole aamuisin kiirettä, joten ei ole haittaa, vaikka lapset nukkuisivatkin pitkään aamulla. Lisäksi Suomessa rutiinien tärkeyttä korostetaan kasvatuksessa ja lasten hyvinvoinnissa todella paljon, toisin kuin omien huomioitteni mukaan Turkissa. Meidän perhe on Suomessa oppinut elämään aika rutiiniriippuvaista elämää ja se toimii ihan mutkattomasti. Kun rutiinit ovat paikallaan, lapsetkin ovat tyytyväisiä. Olen siltikin oppinut hellittämään liian pilkuntarkasta rutiinien noudattamisesta ja päätynyt usein miettimään kumpia varten rutiinit loppuen lopuksi ovat, lapsia vai vanhempia? Jokaisen päivän ei tarvitse meidän perheessä olla täysin samanlainen ja varsinkin viikonloppuisin ohjelma on aika erilainen kuin arkipäivisin. Lapset eivät häkelly, jos jonain päivänä mennäänkin puiston sijasta kauppareissulle (Hyi hyi, paha äiti! :-o) ja varsinkin Turkin lomien aikaan tästä joustavuudesta on hyötyä.

Yksi syy siihen, miksi etelämmässä lapset valvovat myöhempään, on ilmasto. Turkissa päivällinen, tai pitäisikö sanoa illallinen, syödään yleensä aikaisintaan seitsemän kahdeksan aikoihin. Niihin aikoihin ilma viilenee ja ihmiset aktivoituvat päivän kuumuuden jälkeen. Kyläilyt ajoitetaan usein iltaan, eikä kukaan ymmärrä, jos yrittää selittää, että meidän pojat menevät nukkumaan yhdeksältä. "Nukutat sitten meillä" on yleinen vastaus. Turkkilaislapset ovatkin tottuneet nukkumaan lähes missä vain. Tyyny vaan jalkojen päälle ja lapsi siihen keinutettavaksi! Kätevää, mutta tottumaton saa helposti lihakset kipeiksi, kun ei osaa pitää jalkoja rentoina.

Rutiinit (niin tärkeitä kuin ne todellakin ovat) kertovat ehkä jotakin olennaista yhteiskunnasta. Suomessa eletään suorituskeskeisemmin ja kaiken pitää toimia ennakoidusti ja sääntöjen mukaan. Turkissa taas yhteisöllisyys näkyy jopa rutiineissa, joiden noudattamisen edelle menee suurempi yhteisö. Lapset, vaikkakin ovat myös Turkissa erittäin tärkeinä pidettyjä, eivät määrää tahtia, vaan sopeutuvat vanhempien menoon. Silti turkkilaislapsista näyttää kasvavan ihan tasapainoisia ja turvallisuudentunteen kokeneita aikuisia. Tämä pistää miettimään, miksi meillä Suomessa rutiineja noudatetaan niin orjallisesti? Ilmeisesti lasten turvallisuudentunne ja tasapainoinen arki ei olekaan kiinni vain rutiinien noudattamisesta. Ehkä eri yhteiskunnissa nämä tärkeät tunteet rakennetaan eri palasista? Se, mikä meillä muodostuu rutiinien kautta, saattaa rakentua jossain toisaalla tiiviin sukuyhteyden myötä? Olikohan liian kaukaa haettua, meniköhän liian kyökkisosiologiaksi? ;)

No, joka tapauksessa Suomessa meidän pojat menevät nukkumaan lähes poikkeuksetta viimeistään yhdeksältä. Tarvitsevathan äiti ja isäkin pienen hengähdystauon ennen omaa nukkumaanmenoaan.