Pikku-E:n 1-vuotissyntymäpäivä lähestyy. Olen viime aikoina pohtinut kulunutta vuotta ja todennut, että paremminkin olisi voinut mennä. Talvi oli todella rankkaa aikaa koko perheelle. Pikku-E on ollut syntymästään asti suuritarpeinen vauva ja kaivannut todella paljon kantamista ja läheisyyttä. Usein vain äiti on kelvannut. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Vapaalle en siis ole oikeastaan päässyt kuin yhden kerran. Sekin oli äärimmäisessä hädässä, kun olin jo hermoromahduksen partaalla. Istuin esikoisen kanssa ruokapöydässä, kun iso-Z tuli kotiin töistä. Kyyneleet vain valuivat pitkin poskia ja yritin todistella pikkuiselle, ettei itkemiseni johtunut mitenkään hänestä. Viisas mieheni kysyi haluaisinko lähteä tuulettumaan ja puolen tunnin päästä olin metrossa matkalla kaupunkiin tapaamaan ystävääni. Olin pois kolme tuntia ja kotiin tullessani minua odotti siivottu koti ja tyytyväiset lapset. Tämä oli siis ainoa kerta viimeisen vuoden aikana, kun sain olla kolme tuntia ihan vapaalla. Joten on varmasti sanomattakin selvää, että vuosi on ollut rankka. Pikku-E on ollut oma, vaativa itsensä ja iso-E taas normaali uhmaikäinen. Iso-E keksi alkuvuodesta, että hänellä on oma tahto ja päätti olla nukkumatta päiväunia ja sinnitteli silmät ristissä iltapäivät purkaen vähän väliä väsymystään ja pahaa mieltään mätkimällä pikkuveljeään. Meillä on päätä taottu seinään useita kertoja ihan kirjaimellisesti, varsinkin kun harmistuminen esiintyy pikku-E:llä itsetuhoisuutena ja pään kolistelulla milloin mihinkin eteensattuvaan.

 

Kadun sitä, että jätin pikku-E:n karjumaan raivoisasti parvekkeelle, kun hän oli niin yliväsynyt, ettei uni meinannut tulla. Kadun myös niitä lukuisia kertoja, jolloin karjuin hysteeriselle vauvalle ja heilutin rattaita kuin viimeistä päivää. Harmittaa myös, kun ihan liian usein hermostuin, jos pikku-E ei syönyt ruokaansa ja väisteli lusikkaa minkä kerkesi.

 

On niin surullista huomata, että reilun kaksivuotiaan pinna veljensä hermostuessa on pidempi kuin äidin. Ja että iso-E kuin ohjelmoituna alkaa laulaa "E-poika, kiva kaveri" kun veljensä hermostuu. Ja että iso-E on oppinut, että pikku-E hermostuu ja raivostuu helposti ja silloin voi äidin tavoin sanoa "rauhoitu pikku-E, ei mitään hätää". Tarvitseeko hieman alle kolmevuotiaan osata tällaisia asioita? Arvokkaita asioitahan ne ovat, mutta eivät välttämättä kuulu monen samanikäisen repertuaariin.

 

Voi kunpa saisin takaisin ne päivät ja viikot, jolloin suurin osa minun ja lasten välisestä kommunikoinnista oli huutoa!

 

Ihan liian usein iso-E tuijotti tuntikausia videoita, kun äiti oli niin väsynyt, ettei jaksanut leikkiä. Ihan liian usein annoin poikien itkeä turhaan, kun sylittelyllä ja lohdutuksella itkun olisi saanut loppumaan nopeammin ja mukavammin. Ihan liian usein tiuskin, väheksyin ja huusin...

 

Miksen osannut pitää yllä sitä suunnatonta kiitollisuuden tunnetta, kun saimme tietää kromosomitutkimusten tuloksena, että meille on tulossa vauva, jolla on normaalit pojan kromosomit? Miksen pitänyt mielessä sitä kolmen viikon kauheaa odotusta, jolloin jokainen ajatus alkoi lauseella "mitä jos...?".

 

Hiljaa toivon mielessäni, ettei kuopukseni ensimmäinen vuosi ole ollut ihan kamala. Toisaalta, kun katson kahta suloista poikaani, näen heissä sen uskomattoman suuren, pyyteettömän rakkauden, jollaista en ikinä olisi voinut uskoa tuntevani. Voiko ihminen niin silmittömästi ihailla omia lapsiaan? Toivottavasti lapseni ovat saaneet tuntea edes osan siitä rakkaudesta ja jumaloinnista, jota heitä kohtaan tunnen. Toivottavasti.