Muutimme Suomeen kahdeksan ja puoli vuotta sitten. Alun perin tulimme tänne opintojeni takia. Turkkiin muutto on ollut meille aina yksi vaihtoehto. Elämä kuitenkin muuttuu. Meille siunaantui lapsia, mieskin sai vakituisen työpaikan. Minä valmistuin, vihdoin ja viimein, 11-vuotisen yliopistouran päätteeksi. Työpaikkakin oli jo valmiina. Miten uskomaton onni! Elämä alkaa pikkuhiljaa asettua normaaleihin uomiinsa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Huomaan Turkkiin muuton kummittelevan mielessäni aika ajoin. Olen leikitellyt ajatuksella vuosien mittaan. Kaipaan tiettyjä asioita: yhteisöllisyyttä, suurta sukua, ihmisläheisyyttä, ruokaa, lämpöä... Toisaalta taas näen, miten Suomessa peruspalvelut ovat itsestäänselviä, elämä rullaa ihan hyvin, vaikka emme tienaakaan suuria summia, vapaa-aika ja vuosittaiset lomat ovat suunniteltavissa kuukausia aikaisemmin... Kahta maata kun vertaa, tulee väistämättäkin mieleen, että kaiken järjen mukaan Suomessa on meille parempi. Tunteella ajateltuna taas Turkin puoleen on helpompi olla kallellaan.

 

Joskus mietin, miten tylsään ratkaisuun olemme päätyneet. Eikö olisi jännittävämpää ja eksoottisempaa asua Turkissa? Seikkailunhaluni janoaakin vaakalaudalla elämisen tuomaa adrenaliinia. Tuleeko tänään vettä koko päivän? Kuinka kauan joudun odottamaan bussia? Mistä sairaalasta saisin luotettavaa hoitoa? Myös tunnemaailmani saa suurta tyydytystä katsellessani teeskentelemätöntä, sielunsa sopukoista laulavaa taiteilijaa samalla kun yleisö yhtyy hänen lauluunsa vähintääkin yhtä tunteellisesti. Tai lasten saamat ylenpalttiset huomionosoitukset poskista puristeluineen. Ihmisten tapa osoittaa tunteitaan vuolaasti, fyysinen ja henkinen läheisyys, kyseenalaistamaton lähimmäisen auttaminen… Yleistän tarkoituksellani karkeasti, sillä haluan saada esiin sen perustavanlaatuisen eron, joka on kahden maan välillä. Suomessa toimii järki, Turkissa taas tunne.

 

Olen tunneihminen ja tästä syystä Suomen järki-ilmapiiri on minulle välillä liikaa. Toisaalta perheellistymisen myötä monet asiat ovat nousseet arvoasteikollani toisten edelle. Tällaisia ovat esimerkiksi suunnitelmallisuus, turvattu toimeentulo sekä itsestään selvä ja toimiva terveydenhuolto. Lisäksi olen pikkuhiljaa huomannut, että mieskin on ihan oikeasti sopeutunut Suomeen. Keväisestä Brysselistä Suomeen palatessamme mies nimittäin huokaisi lentokoneessa, miten ihanaa on palata kotimaahan. Jalkapallon EM-kisoja katsottaessa taas esikoinen kysäisi isältään, kumpi voittaa Ruotsi vai Hollanti. Tähän isänsä vastasi, että Hollanti on kyllä parempi, mutta Ruotsiahan meidän pitää kannattaa, koska se on naapurimaamme.

 

Blogeja selaillessani oma elämä tuntuu välillä kovin tylsältä ja tasapaksulta. Ebrun, Helin tai Eloveenan blogeja lukiessani huomaan kaipaavani toista henkistä kotimaatani. Vaikka asuinkin aikoinaan Turkissa vain kaksi vuotta, omaksuin itselleni tietynlaisen turkkilaisen identiteetin. Tämä identiteetti on säilynyt Suomessakin, jopa niin hyvin, että monet turkkilaiset ystäväni unohtavat minun olevan suomalainen. Tästäkin syystä minun on vaikea välillä hyväksyä sitä tosiasiaa, että asumme Suomessa. Ja bloggaamisen kannalta Suomessa asumisessa ei ole mitään mielenkiintoista, paljon kiinnostavampaa on lukea ulkosuomalaisten elämästä jossain eksoottisessa maassa. Mutta mitä ajoittain ulkosuomalaiseksi itsensä tunteva voi kirjoittaa Suomessa, kas siinä pulma!

 

Siinä missä Turkkiin muuttaminen on ollut meille aina yksi vaihtoehto, se näyttää nyt kovin epätodennäköiseltä. Olemme asettautuneet tänne ja juurrumme yhä syvemmälle ajan kuluessa. En kuitenkaan missään nimessä haluaisi etääntyä Turkista ja toivon, että lapsemme kokevat Turkin toisena kotimaanaan, maana, johon voi aina mennä, jos siltä tuntuu. Tämän takia meillä vaalitaan turkkilaista kulttuuria kotona. Meillä näkyvät Turkin kanavat, lapset varsinkin seuraavat turkinkielistä lasten kanavaa päivittäin. Sisustus on osittain tuotu Turkista: verhoja, mattoja, koriste-esineitä, teepannu... Ruokakulttuuria pyritään pitämään yllä, tosin pojat kyllä syövät paljon mieluummin lihapullia, liha-makaronilaatikkoa tai spagettia kuin viininlehtikääryleitä (yaprak sarma), täytettyjä munakoisoja (patlýcan dolma) tai papumuhennosta (kuru fasulye). Pikku-e pitää kuitenkin oliiveista ja joskus jopa ruoan päällä olevasta valkosipulilla maustetusta jogurttikastikkeesta, joten ehkä toivoa on silti. Tärkeimpänä kuitenkin pidämme tiettyjen arvojen, kuten vieraanvaraisuuden ja perhekeskeisyyden, vaalimista perheessämme. Vieraita pyritään pitämään hyvänä, olivatpa he naapurin lapsia tai perhetuttuja. Jos naapurin lapset sattuvat meille ruoka-aikaan, heille varataan oma paikka pöydästä, vaikka ruokaa olisi kuinka vähän tahansa. Omia harrastuksia ei meillä vanhemmilla ole, vaan vapaa-aika vietetään tiiviisti perheen kesken. Lomallakin ollaan aina yhdessä, enkä voisi kuvitellakaan viettäväni lomaa erillään josta kusta perheenjäsenestä. Viime kesänä vietimme viikon mökillä lasten kanssa miehen jäädessä töihin, ja kyllä oli vaikeaa!

 

Kaipa monikulttuurisen perhe-elämän parhainta antia on se, että pystyy luomaan kotiin sen monikulttuurisen ilmapiirin, jota haluaa perheessään vaalia. Meillä on kotona oma pienoismaailmamme, Suomen Turkkimme, jossa tunnemme olomme kotoisaksi. Siellä lapset saavat sukkuloida sujuvasti Pikkukakkosen ja Yumurcak tv:n välillä, aikuiset voivat nauttia kol böreðiä lasten syödessä kalapuikkoja ja muumimukit asetellaan pöytään turkkilaisten teelasien rinnalle. Siellä kaksi kulttuuria elää rinta rinnan sopuisasti omilla säännöillämme. Tämä taitaa olla meille paras tapa elää.