Nukutan lapsia. Yksi yrittää vääntää tekoitkua ja valittaa milloin kutiavia pohkeita milloin taas janoa. Toisella on asiaa asian perään eikä loppua tahdo tulla millään. Ensin kysytään, miksi paras kaveri tarhassa painaa enemmän ja heti perään ihmetellään, lentääkö tähdenlento nopeammin kuin Spiderman. Lopuksi on ihan vielä pakko kysyä, kuka on rakentanut meidän kodin. Välillä isä ottaa ohjat ja tulee komentamaan lapsia, mutta lastenhuoneen oven sulkeuduttua sama meno jatkuu jälleen. Milloinkohan tämä ikuinen nukuttamisrumba loppuu? Jotain uutta sentään: Sain työn kautta upouuden läppärin, jota on kiva näpytellä hämärässä huoneessa poikien tuhinoita ja ähinöitä kuunnellessa. Jos tämän ottaisi ihan tavaksi, niin ehkä blogiakin tulisi päivitettyä useammin.

Aloitin työt toukokuun alussa. Tilanne on siinä mielessä upouusi, etten ole ollut vakituisessa päivätyössä koskaan tätä ennen. Toiseksi, se kliseinen perheen ja työn yhteensovittaminen on todellakin kaiken haloon arvoinen asia. Ei helppoa, ei todellakaan. Miehen kanssa pohdittiin päivällispöydässä vaihtoehtoja ruoanlaiton helpottamiseen. Mietittiin, olisiko järkevää tehdä isoja satseja ruokaa pakkaseen, tyytyä puolivalmiisiin eineksiin vai kyhätä päivällinen puolessa tunnissa siinä vaiheessa, kun lapset katsovat Pikkukakkosta. Meille sopivin vaihtoehto taitaa olla viimeisin, jota voi helpottaa välillä eineksillä, kunhan ei mene liiallisuuksiin.

Suurin sopeutuminen taitaa olla henkiseen väsymykseen. Tuntuu, että pää on täynnä tietomömmöä, jota pitäisi jotenkin käsitellä systemaattisesti. Tämä taitaa olla kylläkin lähinnä alkukankeutta. Uuden tiedon omaksuminen, suodattaminen ja järjesteleminen aivoihin vievät aikaa.

Yhtäkkiä esikoinen pomppaa sängyllään istumaan ja julistaa kirkkaalla äänellä: ”Äiti, kaikki on erilaisia!” Mikäköhän Martin Luther King tuosta pojasta tulee? Ehkä parinkymmenen vuoden päästä saamme kuulla hänen suustaan I have a dream  -puheen. Hän on itse asiassa ihanimmassa iässä pohdintojen suhteen. Identiteetti on kovassa muovautumisvaiheessa ja omaa itseä peilataan muihin. On mukava huomata, että monikulttuurisessa asuinympäristössämme on virikkeitä lapsen identiteetin heijastuspinnaksi. Poika osaa olla jo ylpeä siitä, että viereisessä päiväkotiryhmässä on lapsi, jonka kanssa hän voi halutessaan puhua turkkia eikä kukaan muu ymmärrä heidän salakieltään. Lisäksi eräs oman ryhmän kaveri on opettanut pari sanaa somaliaa, jota esikoinen toistelee innoissaan. Monikulttuurisessa pihapiirissämme suomalais-etiopialaisen, suomalais-turkkilaisen ja kurdiperheen lapset leikkivät sulassa sovussa, ja tummempi ihonväri tai kielitaito ovat aivan päivänselviä asioita.  Sukuyhteyttä Turkkiin vahvistetaan viikoittaisilla nettipuheluilla. Joskus pojat eivät jaksaisi pällistellä ja vilkutella tietokoneen ääressä, mutta Turkin tädin lastenlaulut ja tarinat poikia odottavista leluista saavat ihmeellisesti mielenkiinnon pysymään yllä edes hetken. Samalla kaukana oleva suku konkretisoituu pienten poikien mielissä aivan eri tavalla kuin jos nähtäisiin vain vuotuisilla lomilla ja muuna aikana pitäisi puhua puhelimessa näkemättä vastapuolta.

Juuri ennen silmien kiinnilupsahtamista esikoinen kysyy vielä raukealla äänellä ”äiti, miksi baba ei osaa seisoa käsillä?” Samalla minulle tulee mieleen laulun sanat: ”Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Ne hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa…” Ei taida ihan heti loppua ihmetyksen aiheet pienillä kullannupuillamme.