Päiväkodin pihalla minua oli vastassa itkuinen poika. "Mä oon kipeä" hän sanoi ja painoi päänsä olkapäälleni lohduttomana. Halusi selittää ikäväänsä.  Poikaseni oli itkeskellyt päivän aikana aina välillä. Nukkunut oli, tosin vastustelujen jälkeen. Syönytkin oli. Myöhemmin innostui kertomaan, että tarhassa oli kivaa ja että olivat lukeneet Peter Pania ja "Peter Pan lensi Helinä-keijun takana taikaputouksille". Pidättelin kyyneleitäni, minun pieni poikani on kasvanut kahdessa päivässä niin paljon! Toisaalta pikkuiseni on kuitenkin vielä niin pieni... Miten ihmeessä selviän tästä?

Illalla iso-E käyttäytyi kuin unelma. Oli omatoiminen, leikki rauhassa, ruokahalu oli valtava ja nukkumaankin meni mielellään. Vaikka äidin pitäisi olla tyytyväinen tällaisesta käytöksestä, mielessäni kummittelevat kuitenkin syyllistävät ajatukset. Entä jos poika on kiltti sen takia, että hän ajattelee välttävänsä tarhaan menon hyvällä käytöksellään? Siis jos iso-E kuvittelee, että vien hänet tarhaan, koska hän on ollut tuhma...

Miksi ihmeessä en voi vain sopeutua ajatukseen, että poikani kasvaa, eikä voi koko ajan olla helmoissani? Eikö tätä voisi perua? En ole valmis tähän!

Aamulla reipas poikani jäi taas innoissaan kavereiden kanssa leikkimään. Nyt ei enää tuntunut niin pahalta. Lastentarhanopettaja vakuutteli, että ikävöiminen on toisaalta hyvä merkki, tietääpähän ainakin, että koti ja perhe ovat rakkaita.

Ehkä minulla on toivoa.