Pikku-E sairastui vappuna vatsatautiin. Torstaina pikkuinen oli jo niin voimaton, että yritin saada aikaa omalääkärille, mutta koska myöhästyin akuuttiaikojen jaosta, ei aikoja enää ollut. Avulias virkailija konsultoi lääkäriä, joka kehotti pitämään nestetasapainon yllä Osmosalilla ja tarvittaessa hakeutumaan Lastenklinikalle. Sovimme iso-Z:n kanssa, että lähtisimme neljän päivystykseen.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Keskipäivän aikaan aloin olla jo hieman huolissani uneliaasta pikkumiehestä, joka halusi vain nukkua. Mikään ei pysynyt sisällä. Otin lapsen nukkumaan samaan huoneeseen kanssani, jotta voisin seurata hänen tilaansa. Onneksi tein niin... Pikku-E tuntui heräilevän ja katsahdin häneen. Poika oli jähmettynyt paikoilleen raajat ojossa, silmät selällään, ja tajusin, ettei hän saanut henkeä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että oksennus oli tukkinut kurkun. Otin jäykän pojan syliini ja roikotin pallean kohdalta kiinni pitäen. Mitään ei tapahtunut. Yritin avata suuta, mutta se pysyi kiinni. Otin ronskisti kiinni jaloista ja ravistelin.

- Hengitä!!!

Huulet olivat muuttuneet siniseksi. Silmät olivat lasittuneet.

- Ei, et saa, et kuole!!! Hengitä!

Onneksi puhelin oli vieressäni. Soitin hätäkeskukseen kädet täristen.

- Apua, mun lapsi ei saa henkeä!

- Anna ensin osoite. Lähetän ambulanssin. Ole rauhassa!

Annoin osoitteen. Tässä vaiheessa alkoi kuulua pientä pihinää. En ollut varma kuitenkaan hengittääkö poika. Katse oli ihan poissaoleva, ei tuntunut huomaavan minua, katsoi ohi. Nyt henki tuntui kulkevan.

- Perunko ambulanssin? kysyttiin hätäkeskuksesta.

Pikku-E:n silmät painuivat kiinni. Henki kulki ja sydän löi. Halusin kuitenkin ambulanssin paikalle. Poika oli ihan veltto ja poissaoleva. Ei herännyt. Seuraavaksi soitin iso-Z:lle, joka lähti töistä tulemaan kotia kohti. Sitten soitin isosiskolle, jonka kanssa itkettiin puhelimessa tapahtunutta. Vaikka pahin tilanne oli ohi, huoli painoi, koska poika nukkui sylissäni eikä herännyt millään.

 

Ambulanssimiehet tutkivat ja kyselivät lisätietoja. Epäilivät kuumekouristusta. Kuumekouristus ei ollut tullut mieleenikään! Kuumetta oli vain 37,8 C. Pähkäämisen jälkeen päättivät viedä meidät sairaalaan. Pikku-E heräsi pari kertaa, mutta itki vain paniikissa ja nukahti uudelleen tai katsoi ympärilleen sekavana, eikä reagoinut mitenkään. Iso-Z:kin ehätti paikalle ja seurasi ambulanssia sairaalaan.

 

Lastenklinikalla jouduttiin eristykseen vatsataudin takia. Juotettiin Osmosalia pojalle, joka nuokkui käsivarsillani. Lääkäri tutki ja kertoi lisää kuumekouristuksesta. Vähitelleen tajusin, että kyseessä tosiaankin oli se. Lääkäri määräsi nenämahaletkulla Osmosalia pikku-E:n kuivumisen estämiseksi. Meidät lähetettiin pois huoneesta letkun laiton ajaksi ja kuuntelimme itku kurkussa pojan itkua ja kirkunaa oven ulkopuolella. Pian eristykseen tuli toinenkin poika, jonka somalialaisen äidin kanssa vaihdoimme myötätuntoisia katseita. Olisin halunnut jutella enemmänkin, kertoa päivän tapahtumista, antaa myötätuntoa. En vain jaksanut. Oma murheeni riitti minulle. Toinen poika otettiin yöksi osastolle, vilkutimme vielä äidin kanssa heidän lähtiessään. Ehkä pelkkä läsnäolomme oli helpottanut häntä.

 

Kuuden tunnin tipan jälkeen pojan kuivuminen oli normalisoitunut. Pääsimme kotiin.

 

Tänään pikku-E on ollut jo lähes oma itsensä. Paino tosin on tippunut, ruokaa menee vähän ja heikkona on vieläkin. Läheisyyttä tankataan vähän väliä.

 

Omat arvot ovat taas järjestyksessä. Pikkuvaikeudet eivät tunnut oikein miltään. Sylittelen ja silittelen poikia vähän väliä. Rakkaitani! Onneksi tieto ei lisää tuskaa, joten mahdolliseen seuraavaan kohtaukseen on varauduttu lääkearsenaalilla ja tiedolla, ettei lyhyt aikaisesta kouristuksesta ole haittaa lapselle.

 

Shokki ei ole ihan vielä ohi. Vähän väliä muistiin palaa kuva pikku-E:n elottomista kasvoista, lasittuneesta katseesta ja sinisistä huulista. Sitä en taida unohtaa ikinä! Takaraivossa jäytää mitä jos...