Anoppini olemuksesta säteilee hyväntahtoisuus. Hän on niitä ihmisiä, jotka ajattelevat kaikista vain hyvää ja toimivat sen mukaan. Hänen mottonsa on, että kaikki sujuu hyvin, jos ei sekaannu liikaa muiden asioihin ja antaa jokaisen päättää itse. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Anoppini on käynyt peruskoulun viisi ensimmäistä luokkaa ja ollut kotiäitinä koko ikänsä. Silti (tai ehkäpä juuri sen takia) hän aikoinaan terotti päähäni, että minun on käytävä kouluni loppuun ja hankittava ammatti. Muistan hänen vakavan ilmeensä, kun hän sanoi, että minun on itse ansaittava elantoni, enkä saisi olla liian riippuvainen miehen tuloista, vaan minun on osattava seistä omilla jaloillani.

Anoppini koko elämä on perhe. Hänen hyvinvointinsa on suoraan verrannollinen lastensa ja heidän perheidensä hyvinvointiin. Heidän hyvinvointinsa puolestaan on suoraan verrannollinen ruokaan. Anoppi aloittaa aamupäivästä valmistamaan illallista, joka koostuu monesta eri ruokalajista. Monta kertaa olemme yrittäneet ehdottaa, että menisimme ravintolaan syömään tai että ruokalajeja voisi olla vähemmänkin, ettei anoppi turhaan rasittaisi itseään, mutta turhaan. Anoppi on tyytyväinen vain kun näkee lastensa ja lastenlastensa syövän omin käsin valmistamiaan täytettyjä munakoisoja, viininlehtikääryleitä, itsetehtyä makaronia, papumuhennosta, pinaattipiirakkaa yms. Suomeen muutettuamme hän oli eniten huolissaan ravinnonsaannistamme. Aina välillä hän saattoi soittaa ja kysellä saako Suomesta tomaattia tai luumua. Ja auta armias, jos erehdyn paljastamaan, että vihreitä papuja on joskus vaikea löytää Suomesta, niin eiköhän hän ole heti tunkemassa pussillista mukaan matkalaukkuun. Kerran syyskuussa minulta lipsahti ajattelemattomasti, että tekisi mieli kirsikoita, enkä ajatellut ollenkaan, ettei niitä löydy siihen aikaan vuodesta. Naisparka oli etsinyt torilta koirien ja kissojen kanssa miniälleen kirsikoita ja seuraavana päivänä, kun olin itse jo koko asian unohtanut, hän tuli valitellen kertomaan, ettei ollut mistään löytänyt kirsikoita. Nykyään hän muistaa säilöä joka vuosi kirsikoita, jotka taikoo esiin meidän tullessa lomalle.

Anopilla on tyhjän lautasen syndrooma. Muistan aina, kun menin ensimmäisiä kertoja anopilleni syömään. Tarjolla oli montaa sorttia kaikkea mahdollista, ja anoppi innoissaan täytti lautastani ennen kun se edes ehti tyhjentyä. Minä taas suomalaisena olin oppinut, että lautanen pitää aina syödä tyhjäksi. Lautanen vain täyttyi vaivihkaa ja ajattelin, että on epäkohteliasta jättää syömättä, vaikka olin halkeamaisillani. Lopulta jouduin ryntäämään vessaan oksentamaan, koska olin syönyt niin paljon! Nykyään osaan jo sanoa ei ja vahtia, että saan lautaseni tyhjennettyä.

Anoppini olisi nuorena halunnut sairaanhoitajaksi. Hän onkin sairaalamaailmassa elementissään ja tervehtyy heti kun pääsee lääkärin vastaanotolle. Anoppi on kävelevä lääkekaappi, joka on pelastanut monet yllättävät päänsäryt ja hoitanut ihmeyrteillään vilustumiset ja ripulit. Anoppi myös tarjoilee vitamiineja aamupalalla kuin teetä ja leipää.